Kapuloita muodin rattaissa

16. elo, 2012

Ruotsi ja design

Ruotsalaisten muotimenestystä kahdehditaan ja siitä puhutaan ja kirjoitellaan paljon alan piireissä ja lehdissä. Ja ihmetellään, mikä nostaisi omaa muotialaamme ylös.

 

Niin, puhutaan kyllä paljon, mutta action tuntuu puuttuvan. Ehkä siksi, ettei kukaan oikein tiedä reseptiä. Mysteeriltä tämä kaikki tuntuukin. 

 

Ruotsissa toimitaan

 

Työskentelin suunnittelijana Gudrun Sjödenin, Ruotsin parhaiten menestyneen designerin, kanssa suomalaisessa neuletehtaassa 80-luvulla. Olen seurannut hänen menestystään vuosien varrella. Ja pyrkinyt tekemään jotain vastaavaa täällä Suomessa. Se on osoittautunut todelliseksi haasteeksi.

 

Ruotsissa suunnittelijalla on paljon enemmän valtaa toteuttaa visioitaan ja saamaan näkemyksiään esiin sekä enemmän tukea takanaan kuin täällä meillä. Isot auttavat myös pieniä kasvamaan muotiyhteisössä. Toimintaympäristössä on yhteistyötä ja avoimmuutta. 

 

Suomessa puhutaan 


Suomessa puhumme paljon, mutta teemme vähän. Haastatellaan, tehdään selvityksiä, tutkimuksia siitä, missä vika. Mutta ei nähdä metsää puilta.

Vika ei ole yksin suunnitteiljoiden. Suomessa on paljon todella omaperäisiä design nichemerkkejä, mutta ne jäävät pienuudestaan johtuen vaille näkyvyyttä ja tukea. Siinä on yksi ongelman ydin.

Toinen syy koulutus ja erilaisuuden pelko. Erilaisuuden merkitystä ei  tarpeeksi ymmärretä tukea ja kun yksi keksii tehdä lusikoista koruja niin kaikki tekevät perässä samaa. Maailmalla voi menestyä kuitenkin vain olemalla erilainen ja tekemällä se oma juttu. 

 

Huippuosaamista löytyy, mutta samaa ei voi sanoa niistä tahoista, joiden tehtävänä on auttaa näitä pieniä yrityksiä kasvamaan ja maailmalle, isojahan ei enää ole. Virallinen systeemi ei tue  omaa alaani, designmuotia lainkaan, sen vientiä tai kasvua.

 

Koska tukisysteemi on virkamies, konsultti ja -projektilähtöistä, suunnittelija kokee olevansa pelkkä väline systeemissä toimivien tuonlähteenä. Projektit kaatuvat vetäjien taitamattomuutteen, design ja -muotialan tuntemattomuuteen. Tilanne on riistäytynyt käsistä ja muuttunut yhä raadollisemmaksi ja väärinkäytöksiä tapahtuu. Tulosta ei synny, motiviit ovat kyseenalaisia eivätkä visiot ja maailmat kohtaa. Design on kestävää ja sydämellä synnytetty. Systeemi ei ole rakennettu suunnittelijan tarpeista lähteväksi, siksi designeria ei kuulla eikä kuunnellä. Rahoitus ei ohjaudu sinne missä sitä kipeimmin tarvitaan.

 

Suunnittelija on lainsuojaton ja turvaton tällaisessä toimintaympäristössä.

Designerit ovat otollista ja sinisilmäistä riistaa konsulteille, jotka polkaisevat vientiprojekteja käyntiin häppöisillä eväillä ilman mitään todellista yritystä saada konkreettisia tuloksia aikaan.

 

Lehdistö, jolla olisi paljon valtaa, esittelee sitä ruotsalaista halpamuotia, eikä omia pieniä kestävän kehityksen muotimerkkejä.

 

Miljoonia on palanut eikä suomalalaista muotia eikä designa ole onnistuttu viemään eikä rakentamaan suomalaisia menetystarinoita. Ei niin, etteikö yritystä olisi ollut.

 

Omia kapuloita design urallani

 

Opiskelin 5 vuotta muotia Lontoossa maailmankuulussa Central St.Martin´s College of Art taidekoulussa. Minua kannustettiin paljon ja palkittiin jopa parilla stipendillä lahjakkuudestani ja ahkeruudestani.

Mielessä paloi halu tulla suunnitelemaan Suomi muodin maailman kartalle. Palattuani jouduin kuitenkin työttömyyskortistoon osastolle "ammattitaidottomat" ulkomaalaisen todistukseni kanssa. Se oli aikamoinen kolaus heti kättelyssä.

Nuorisotyöttyömyys ei ole mikään uusi asia. Koettuani sen kurimuksen, en toivo sitä kenellekään. Minulta kesti pitkään toipua siitä.

 

Kesti jonkin aikaa että tajusin, etten systeemin kautta tule saamaan ammattia vastaavaa työpaikkaa. Ryhdyin suunnittelemaan neulemalleja lehdille ja kehräämöille kootakseni Portfolion. Suunnittelusta saamani plkkiot ylittivät muutamalla kympillä sallitun ansaintarajan ja työnvälitystoimisto peri niitä rahoja minulta takaisin 20 vuotta. Lopulta he voittivat. Olen kuitenkin edelleen sitä mieltä, että jos työtön itse onnistuu työllistämään itsensä, siitä ei suinkaan tule rankaista!

 

Olin kolme vuotta työttömänä ja lopulta sitten pääsin töihin suunnittelijaksi.

Minulla oli oikein mukavia pestejä, mutta sain myös osakseni paljon seksuaalista häirintää.  Oli tosi nöyryyttävää huomata, että ei oltu palkattu kykyjen perusteella vaan vaikkapa johtajan jalkavaimoksi. Tällaista varmaan tapahtuu edellenkin, mutta siitä on vaikea puhua. Se on varmaa kova pala ja kolaus monelle sen kokeneelle.

Näiden kokemusten johdosta syntyi päätös luopua teollisesta urasta ja ryhtyä designyrittäjäksi. Ne Pariisin messut matkat jäivät kyllä sen jälkeen tekemättä. Mutta koska muotiteollistuus Suomesta hiipui, päätös oli loppujen lopuksi hyvä. Ainakin siltä tuntui.

 

Nyt ainakin voin toteuttaa itseäni, oli päällimmäinen ajatus. No miten siinä sitten kävikään..

Suomessa teollista suunnittelua jostain syystä vielä ihannnoidaan, vaikka työpaikkoja ei ole. Nyt on käsiteollinen aika. Käsityön arvostus laahaa kuitenkin vielä perässä. 

 

Designyrittäjänä Suomessa


Kävin Taikin Designyrittäjä kurssin ja siitä kaikki alkoi. 

Niin syntyi Bliss Design Knitwear, taivaallisen ilon neuleet, vuonna 1987.

Siitä lähtien olen toiminut designyrittäjänä ja yrittänyt saada aikaan kasvua viennin avulla. Olen osallistunut virallisten tahojen järjestämiin vientirenkaisiin, vientiprojekteihin, muotoilualan kehittämisprojekteihin, kansainvälistymiskoulutuksiin, markkinaselvitysmatkoihin, messuille. Tuloksetta. Olen kehittänyt ainutlaatuisen muotikonspetin, mutta businessosaamista ydinosaamisen ympärille ei ole muodostunut. Aikaa ja rahaa on mennyt.

 

Vientiä olen saanut aikaan ainoastaan oma-aloitteisesti. Mutta sitä ei voi kehittää ilman apua, yksin. Työllistää ei voi ilman rahoitusta. Rahaa ei saa ellei ole riittävästi liikevaihtoa, jollei silloinkaan. 

 

Mahdollisuuksia menestykseeen on ollut tarjolla, sillä suomalainen design kyllä kiinnostaa ulkomailla, koska se on erilaista kuin esim. ruotsalainen.

 

Aina kun on tarjottu tilaisuus kasvaa ja viedä, olen hakenut kasvurahoitusta, olen hakenut apurahoja tai kääntynyt virallisen rahoittajan, ELY keskuksen puoleen.

Rahoistusta en ola saanut mistään.

Kokemukset ELyssä ovat olleet erittäin turhauttavia. Siellä on suhdauduttu hyvin nihkeästi hakemuksiini ja haukuttu konkreettisesti lyttyyn: ”Me emme rahoita pieniä muotialan yrityksiä, liikevaihtosi on liian pieni tai tuolla nyt ei ole mitään tulevaisuutta ”, ovat vakiovastauksia. Ja sitten kehoitetaan osallistumaan projekteihin!

 

Kuitenkin samaan aikaan minua kannustetaan viemään ihan virallisilta tahoiltakin, koska  liikeideallani ja tuotteillani on loistavat mahdollisuudet ”kuulemma Japania myöten.”

 

Maailmalla on kysyntää on kestävälle ja omaperäiselle erikoismuodille, jonka me suomalaiset osaamme. Ei kannata matkia ruotsalaisia, se on heidän konseptinsa ja aika lailla jo passee. Nyt on mentävä edellä uuteen. Meidän pitää tehdä se oma juttu.



WDC vuosi


Me suunnittelijat istuimme pitkiä päiviä ja iltoja palaveriessa suunnitellen WDC vuottamme. Minäkin ehdotin yhtä suurta tapahtumaa, Finnish Design Festivalia, jossa voisimme esitellä osaamistamme. Se sai muutkin designerit innostumaan. Monta muutakin ideaa lähti WDC raadille ja myös omalle kaupungilleni. Ei ollut kiinnostusta. 

 

Sitten odotettu vuotemme koitti. Uskoimme, että nyt vihdoin hoidetaan kaikki designereiden asiat yhdessä kuntoon: työtä, toimeentuloa, vientiä, kansainvälisyyttä, näkyvyyttä, kasvua, työpaikkoja...!

 

Ei tullut vuodesta meidän vuottamme, nyt sen huomaamme. Hyödyn ja rahat keräävät aivan muut tahot kuin me. Eli aivan kuin ennenkin. Tämä on vain ollut isomman luokan silmänkääntö projekti; oiva rahasampo projektien kehittäjille, vetäjille, konsulteille ja virkamiehille. He ovat onnistuneet loistavasti työllistämään ja rahoittamaan itsensä, taas kerran meidän suunnittelijoiden kustannuksella.

Tänne ruohonjuureen ei WDC ole tuonut mitään muutosta.

Meillä designereilla ei ole ollut juurikaan vaikutusvaltaa edes oman vuotemme suhteen. Me ja työmme on kuitenkin se mitä juhlitaan, vai?  Me sen designin luomme, mutta muut sitten rahastavat sillä!?  Sekö on tarkoitus?

 

Designvallanakumous 2012

 

2012 piti olla käännekohta.

 

WDC vuosi on onnistunut kuitenkin avaamaan suuren yleisön silmät sille, kuinka ylhäältäpäin ohjattua suomalaisten suunnittelijoiden työ ja elämä on.  Puhutaan designmafiasta. Designerit on kyykytetty niin hiljaiseksi, etteivät he jaksa eivätkä uskalla edes protestoida.

Kiselffin murhenäytelmä on koskettanut. Minullakin oli siellä myyntiyhteistyökumppani, joka joutui lopettamaan.

 

Virallinen systeemi on nyt kuitenkin tiensä päässä. Se ei tue meitä.
Kehoitankin designyrittäjiä poikotoimaan kaikkia design-ja muotialaa tuntemattomia konsultteja ja virallisia projekteja ja ottamaan vastuu ja päätäntävalta omasta menstyksestään ja suomalaisen muodin tulevaisuudesta itselleen.
Meidän visomme on annettava toteutua. Luova vapaus ja eettinen toimintamalli vain voi toimia. Me itse voimme valita, kenen kanssa teemme yhteistyötä. Tarvitsemme suoraa rahoitusta ilman välikäsiä. Se karkoitaa ympärillä pörräävät rahastus konsultit pois ja tuo suunnittelijan tueksi aitoa osaamista. 

Yhteistyössä toistemme kanssa saamme rakennettua systeemin, joka lähtee omista tarpeistamme.

Vain sydämellä voimme luoda menestystä ja yhteistä hyvää.

 

Hesarissa 19.8 julkaistun Manuela Boscon "Leikin loppu" jutun


ajatuksia ja ideoita suomalaisesta urheilusta voidaan soveltaa myös suomalaiseen designiin. 

 

Tässä kalevalainen viisaus nousee tuhkasta nykyihmisen tajuntaan..

 

"Vanha viisaus sanoo, että lapsi voi hyvin, kun hän on keskittynyt enemmän leikkiinsä kuin siihen, missä hänen vanhenpansa ovat. Tuolloin lapsi uskaltaa olla. Hän kokee olevansa turvassa.

Epävarmuutta tunteva lapsi sen sijaan hakeutuu vanhempiensa lähelle eikä kykene täysipainoisesti keskittymään vaan pelkää. Hänen luovuutensa supistuu ja riskinottokykynsä laskee. Lapsi ei osaa leikkiä eikä iloita.

 

Suomalaisessa huippudesignissa on pelkäävän lapsen tuunnusomaisia piirteitä. Väitän, että suomalaisen huippudesignin suurin ongelma on luottamuksen, yhteisöllisyyden ja ilon puute. 

 

Muoti on aikuisten leikkiä. Olisiko aika palata leikin alkujuurille ja muistaa sen ainoa olemassaoleva syy: leikki on luomisen ihme, joka tapahtuu ilosta käsin. Huippusuunnittelijat luovat loisteliaammat luomuksensa tuntiessaan itsensä iloisiksi, vahvoiksi, varmoiksi ja vapaiksi.  Tämä kaikki on mahdollista silloin, kun perusta, eli luottamus, jota voimme kutsua myös vilpittömyydeksi, ystävällisyydeksi, hyväksymiseksi, yhteisöllisyydeksi tai rakkaudeksi, on läsnä. 

 

Vasta silloin ihminen, aivan kuten huippusuunnitelijakin, kykenee luomaan jotain ennenäkemättömän suurta. Kyynikot, skeptikot ja pessimistit voivat sanoa, ettei maailma toimi näin. Minä väitän, että maailma onkin sairas, mutta ihmisen sydän ei.  Palaamalla takaisin lapsenkaltaiseen tilaan me voimme luoda maahamme uudenlaista huippudesignia.  Kulttuuria, joka perustuu leikin juuriin: yhteisöllisyyteen ja iloon.   

 

Maassamme on pinttynyt tapa ajatella, että asioiden pitäisi olla  vakavia, jotta ne olisivat arvokkaita. Nyt on täydellinen aika suomalaisten avautua sille, minkä on kieltänyt itseltään pitkäksi aikaa, ja palata yhdessä tekemisen luovaan ihmeeseen. Jaettu läsnäolo on voimakkainpia asioita, mitä maa päällään kantaa. Ja siksi me sitä kaipaamme. "